Pyrkiikö koira ihmiseksi?

   Yksi koiraihmisten sinnikkäimpiä hokemia ovat viittaukset susilaumaan ja siihen, että koiralle on "näytettävä sen paikka laumassa". Melkoinen osa
koiranomistajista on omaksunut ajatuksen, että koira on läheisesti sutta muistuttava laumaeläin, joka tarvitsee tiukkaa ryhmäkuria ja ehdottoman
johtajan.
"Jos en osoita johtajuutta, koirani ottaa laumanjohtajan paikan", saattaa olla kaikkein yleisin koirapuistossa kuultu lause. Puhe lauman alfayksilöistä ja johtajuudesta saattaa kuitenkin lopulta kertoa enemmän ihmisistä kuin koirista. Se, että ihmisillä on voimakas tarve seurata johtajaa, ei vielä tarkoita sitä, että koiralla olisi vastaavanlainen tarve.
Yksioikoisen johtajuusmallin takana on kaksi perustelua: 1. Koira on kesytetty susi, ja 2. Susilaumassa on rikkumaton ja jäykkä hierarkia. Molemmat perustelut ovat pulmallisia.
Ensiksi jälkimmäinen perustelu: suuri osa susitietämyksestämme on peräisin vangittujen susien tarkkailusta. Se, miten sudet vankeudessa käyttäytyvät, ei kuitenkaan välttämättä kerro paljonkaan siitä, miten sudet "oikeasti" käyttäytyvät.
Vangittuja susia tarkkailemalla on päätelty, että susilaumat järjestyvät nokkimis- tai arvojärjestykseen, jossa kukin yksilö koettaa koko ajan taistella itselleen parempaa asemaa. Esimerkiksi arvostetun susitutkijan David Mechin mukaan vapaana luonnossa elävää susilaumaa ei kuitenkaan kuvaa niinkään nokkimisjärjestys kuin perherakenne, jossa vanhemmat ohjaavat ryhmän toimintaa.
Mechin mukaan susiyksilöt yrittävät harvoin – jos koskaan – koetella asemaansa laumassa ylempiensä kanssa.

Miksi ihminen olisi kesyttänyt suden

Ensin mainittu perustelu kesytetystä sudesta saa kovaa kyytiä Raymond ja Lorna Coppingerin kirjassa Dogs: A Startling New Understanding of Canine Origin,
Behavior and Evolution (Scribner 2001).
Coppingerien mukaan ihminen ei ole kesyttänyt koiraa sudesta, vaan koira on pikemminkin kesyttänyt itse itsensä. Ihmisillä on ollut koiria yli kymmenen tuhatta vuotta, ja Coppingerit kysyvät oikeutetusti, miten hengissä pysymiseen keskittynyt alkukantainen ihminen olisi pystynyt luomaan koiran sudesta.
Koiran luominen olisi vaatinut ihmiseltä melkoisia taitoja; hänen olisi ensinnäkin täytynyt osata napata susilaumasta oikean ikäinen pentu ja saada se voittamaan synnynnäinen pelkonsa ihmistä kohtaan. Sitten ihmisen olisi täytynyt napata toinenkin pentu ja saada nämä kaksi lisääntymään. Sen jälkeen ihmisen olisi täytynyt osata valita se narttu ja se uros, jonka pennuista tulisi mahdollisimman koiramaisia – ja jatkaa tätä useita sukupolvia, vuosikymmeniä.

Ihmisillä ei tässä historiansa vaiheessa ollut kovinkaan paljon sellaista kulttuuria, jota ihmiset olisivat siirtäneet sukupolvelta toiselle. Miten koiran synnyttäminen olisi voinut olla tällainen sukupolvet yhdistävä tavoite – varsinkaan kun ihminen ei voinut tietää, mihin hän oli pyrkimässä: ihminen tuskin pystyi keksimään vain sutta katsomalla, että tuosta eläimestähän olisi näppärä kehittää tottelevainen ja yhteistyökykyinen sekä fyysisesti vähän pienempi eläin meitä palvelemaan.
Ja ennen kaikkea: miksi ihminen olisi näin tehnyt? Miten hankala työ susien kanssa olisi lisännyt ihmisryhmän elinmahdollisuuksia? Joidenkin ajatusten mukaan ihminen olisi kesyttänyt suden pystyäkseen metsästämään sen kanssa.
Tässä ajatuksessa on se pulma, että ihminen on erittäin hyvä metsästäjä ilman suttakin – on vaikea keksiä, millaiseen metsästykseen ihminen olisi sutta tarvinnut, ja miten ihminen olisi osannut toimia vuosikausia järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti niin, että lopputuloksena olisi ollut metsästyksessä auttava koira.

Villit sudenpennut, kesyt koiranpennut

Vaikka ihminen olisi jostain oikusta pystynytkin tekemään kaiken edellämainitun, jäljellä on vielä yksi pulma.
Susiyksilöitä voidaan kesyttää käyttäytymään kohtalaisen koiramaisesti, mutta kesytetyt sudet eivät saa geneettisesti kesyjä pentuja. Koiran ja suden suurin ero tässä suhteessa onkin tämä: koiranpennut ovat synnynnäisesti kesyjä (hakeutuvat ihmisen luo), kun taas sudenpennut ovat synnynnäisesti villejä (karttavat ihmistä).
Coppingerit kutsuvat perinteistä koiran luomiskertomusta Pinokkio-hypoteesiksi, niin ontuva se on. Heidän mukaansa kesykoira syntyi, kun osa susista kesytti itsensä: ihmisen alettua kokoontua pysyviin asumuksiin, asuinsijojen liepeille alkoi syntyä tunkioita. Ennen pitkää osa susista huomasi, että tunkioilta löytyi vaivattomasti ja vaarattomasti ihmisen ruuaksi kelpaamattomia luita, mädäntyneitä vihanneksia ja hedelmiä sekä ihmisen ulosteita.

Tunkioiden käyttö oli kuitenkin susille vaikeaa. Sudet karttavat ihmistä, ja varsinkin ihmisen läheisyydessä syöminen on niille vaikeaa. Ne säikähtävät helposti ja pötkivät pakoon nopeasti ja kauas. Tunkioilta ruokaa sai kuitenkin niin paljon helpommin kuin metsästämällä itse riistaa, että osa susista alkoi voittaa luontaista ihmisen-pelkoaan. Kun tällaiset koirat alkoivat lisääntyä keskenään, luonnonvalinta alkoi toimia sellaisten yksilöiden eduksi, jotka pystyivät syömään kylien läheisyydessä.
Luonnonvalinnalla oli tällaisiin kyläkoiriin muitakin vaikutuksia kuin pakoalttiuden vähentyminen. Tunkioruuassa ei ole niin paljon energiaa kuin tuoreessa lihassa. Suuresta koosta ei ollut kyläkoiralle mitään hyötyä, vaan itse asiassa haittaa (suuri koko merkitsee suurta energiankulutusta), ja
kyläkoirasta alkoi kehittyä pienikokoisempi kuin sudesta. Tunkiolla ei myöskään tarvita niin suuria aivoja kuin metsästyksessä, ja kyläkoiran aivot ja pää alkoivat pienentyä. Metsästyksessä laumasta on hyötyä varsinkin silloin, kun tavoitellaan hirviä tai muuta suurempaa riistaa, mutta tunkiolla elelevä
kyläkoira tulee toimeen pienemmissä ryhmissä tai jopa yksin.

Ihminen ei ole koiralle vastustaja

Mitä tämä kaikki tarkoittaa koirankoulutukselle?
Perinteisen käsityksen mukaan koira on laumaeläin, joka pyrkii lauman arvoasteikossa koko ajan ylöspäin, ja jolle on tästä syystä koko ajan muistutettava sen omasta paikasta lauman (esimerkiksi perheen) alimmalla
portaalla. Tällaiseen ajatteluun perustuu suuri osa kaikesta koirankoulutuksesta.
Jos hylätään vanha ajatus susilauman jäykästä hierarkiasta ja hyväksytään Coppingerien ajatus siitä, että nykykoiran ja suden välissä oli joka tapauksessa kyläkoiravaihe, tällaiselta vanhalta koirakäsitykseltä ja siihen perustuvilta koulutusmalleilta putoaa pohja pois.
Dominanssi- tai johtajuuskoulukuntaa arvostellut brittiläinen koirankouluttaja Barry Eaton on sitä mieltä, että koiriin ei pitäisi suhtautua susina koirien vaatteissa vaan omana lajinaan, joka elää ihmisten kanssa ja rinnalla (Barry Eaton: Dominanssi – Totta vai tarua?, Sanasilta 2004).
Eaton viittaa toiseen brittikouluttajaan John Fisheriin, joka päätteli, että koirat eivät pidä ihmisiä koirina eivätkä siksi edes yritä kilpailla asemasta ihmisten kanssa.
"Koska koirallamme on ruokaa, vettä ja suojaa sekä henkisiä ja fyysisiä virikkeitä ja seuraa ja sen terveydestä huolehditaan, sillä ei ole ainuttakaan syytä parempaan asemaan", Eaton kirjoittaa.

Kannattaa sitä paitsi muistaa, että vaikka ihmiset usein sanovat pyrkivänsä hallitsemaan koiraansa johtajayksilönä, käytännössä monikaan ei tätä tavoitetta toteuta. Onneksi aika harvassa kuitenkin ovat ne ihmiset, jotka
järjestelmällisesti pitävät yllä kodeissaan sellaista nokkimisjärjestystä, jossa alemman tason jäsenille on varattu alistettu rooli joka tilanteessa.
Eatonin mukaan johtajuutta korostava omistaja käyttää usein pakotteita tai kovia koulutusmenetelmiä saadakseen koiran käyttäytymään tahtonsa mukaisesti: "Tällaisen kouluttamisen tuloksena on usein alistettu koira, joka ei saa vapaasti ilmaista tunteitaan. Tällä tavoin koulutetun koiran ja sen omistajan välille syntyy harvemmin luja side ja ymmärtämys."
Eaton korostaa, että koiranomistajan ei tarvise olla dominoiva laumanjohtaja.
"Riittää, että olemme vastuullisia omistajia, jotka ohjaavat koiraa ja vaikuttavat sen käyttäytymiseen huolehtimalla koiran sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta ja siitä, että koiramme voi elää sovussa kanssamme."

Teksti Hannu Sokala, kuvat Minna Lammi.


Takaisin etusivulle